Olen kuunnellut tätä yhtä ja samaa biisiä jotain kaksi viikkoa, tämä on taas yksi näistä Paramoren päässä jankkaavista menevistä biiseistä, joita ei kohta pysty lainkaan sietämään. Tämä on vanhaa tuotantoa, joten vähän tunteellisempaa ja ehkä valittavampaa, Hayleyn ääntä on muokattu vähemmän. "My heart" on kappale, johon voin samaistua niin outojen reittien kautta, että olen ihan hämmentynyt. Siinä lauletaan siitä, kuinka tämä persoona (hayley?) tajuaa, että ei pärjääkään yksin ja on nyt valmis kuuntelemaan ja ottamaan tukea vastaan ja kuinka tämän sydän kuuluu jollekin :D Minulla on aina ollut hirveän kahlittu olo, kun en millään pääse muuttamaan tästä talosta pois. Minun perheeni on nyt vain säälittävä raato, joka repii kaikkia mukanaan alaspäin, koska yksi idiotti (isäni) ei suostu yrittämään tai no oikeastaan minä vihaan sitä lepyttely-yrittämistä, mihin liittyy suklaan ostaminen ja ällöttävä lässyttäminen. En pysty katsomaan isääni päinkään, etten voisi pahoin. Olen vain sitä mieltä, että koska minä olen viettänyt niin monta yötä hereillä sen rellestäessä keittiössä ja munannut niin monessa koulujutussa kun en ole voinut lukea ja saanut niinkin monia hermoromahduksia ja orastavan paniikkihäiriön ja tunnevikaisuuden, se paska on minulle velkaa vapauden. Sen sijaan, että lähtee juomaan sinä iltana, kun meidän pitäisi siivota koko talo kiinteistönvälittäjiä varten, se voisi auttaa meitä pääsemään eroon tästä rahasyöpöstä turhasta talosta, jossa koko perheeni ennen asui.
   Meitä on seitsemän. Kolme muutti opiskelemaan ja niistä yksi (joka tarvitsee ilmiselvästi apua, se on autistinen ja asuu hullun poikaystävänsä kanssa) on rikkonut välinsä meihin eikä edes enää oikein opiskele, ja äitini muutti töihin helsinkiin joskus pari vuotta sitten. Nyt on hankkeilla avioero ja minä asun yhä yhden siskoni kanssa täällä. Jollain tavalla olen kai katkera, kun äiti jätti meidät tänne. Ei se koskaan oikein tajunnut, että minä ihan oikeasti olen sekoamassa ja ihan syystä. Äiti ei koskaan halua hermostuttaa isää, koska siitä seuraa naurettavaa kännistä valittamista seinien toisella puolella, eikä äiti koskaan saa nukuttua täällä käydessään. Koko kuvio on jotenkin naurettava. Muistan kuinka kerran kun äiti oli käymässä, me istuimme olohuoneessa ja minä sanoin jotain ilkeää isästäni, joka oli tajuttomassa kännissä ja oli sillä hetkellä jossain keittiössä tai jossain mihin se minut jokatapauksessa kuuli. Äiti sanoi minulle että hän tietää että minä rakastan isääni ja minä sanoin, että oikeastaan haluaisin tappaa sen, vihaan sitä ja olen tulossa hulluksi. Aloin siinä sitten tajuttomasti itkemään (itken kunnolla kerran puoleen vuoteen) ja äiti halasi minua ja kuiskasi korvaani viileällä, ärsyyntyneellä äänellä "älä nyt viitti mitään kohtausta aiheuttaa kiltti, ei nyt".
   Mutta äitini on ihan mukava, kun emme asu samassa kaupungissa. Välit pysyvät hyvinä, kun emme ehdi kyllästyä toisiimme.
   Mutta siitä "My heartista" (kadotinko punaisen lankani?). Minulla on niin kahlittu olo, kuin en kuuluisi itselleni, kuin olisin vain jokin naurettava pieni häkkiapina, joka kuuluisi kaikin puolin julmalla eläinkoetestaajaomistajalleen. Aivan sama mitä apinalle tehtäisiin, sillä ei ole oikeuksia. Siltä minusta tuntuu, mutta toisin kuin tässä biisissä, minä olen pikku hiljaa alkanut myös saada yhä enemmän varmuutta omaan voimaani. Olen vuosia ollut uhoava teini, joka värjää hiuksiaan vihreiksi ja julistaa omien aivojensa vapautta, mutta olen nyt siitä jollain tavalla rauhoittunut ja siirtynyt rauhallisempaan ja kuitenkin radikaalimpaan itsetutkisteluun. Olen oikeasti vahva, minä pystyn mihin tahansa. Minun sydämeni ei kuulu minun vanhemmilleni, minä olen vapaa apina, joka aivan varmasti vähän traumatisoituneena rikkoo sen helvetin häkin.
   Ja niin apina vielä tekee :) (vähän toivottomalta kyllä nyt tuntuu)