torstai, 14. helmikuu 2008

mp3 player tuokoon lohtua

kuuntelen jotain ylihyvää coveria "stuck on you" ja koitan olla rauhallinen. voi vittu. elämäni on kuin jotain äärimmäisen hidasta, kivuliasta, tuskaista ja naurettavaa saippuadraamaa, tai sellaista itkettävää ylen kanavilta tulevien talkshowdein elämänsä tuskasta toipuneiden ihmisten muistelua. ajatukseni karkailevat ja olen perin herkistynyt. rakastan musiikkia niin paljon, tämä laulu on aivan tajuttoman ihana. saatana elämäni on vaikeaa.
   tänään kuulin hyvät uutiset: talomme on saatu myytyä! olin ultimaattisen onnellinen ja sitten juttelin äitini kanssa yhdestä opiskelijakämpästä, johon olisin voinut muuttaa piakkoin. lupasin puhua isälleni ja käydä tsiigailemassa juttuja kelalla, jos vaikkapa voisin jopa elää jollakin. menin kotiin ja puhuin isäni kanssa. se meni aika inhimillisesti, vaikkakin tottakai meidän välimme ovat vaikeat ja koska hän ei ollut edes kännissä hän näytti vähän masentuneelta ja niin tottakai minäkin joka yritin selittää sitä kuinka kolmesataa ei edes ole paljon rahaa. pääsimme sovintoon ja hän jopa lupasi antaa minulle astioita nykyisestä kodistamme (kutsuinko sitä juuri "kodiksi"???!). menin huoneeseeni kuuntelemaan musiikkia ja haaveilemaan uusista verhoista ja upeasta kituliaasta opiskelijaelämästä, jota en millään malttanut odottaa.
   ja sitten äiti soitti ja sanoi, että kelan sivuilta päätellen minä en saisi mitään. en yhtään rahaa. ZERO EUROS. meillä ei olisi varaa vuokrata minulle sitä helvetin opiskelijalaatikkoa, joten minun täytyisi asua isäni kanssa. hitto kuinka alas minä tipuin sieltä pilvilinnoistani ja tajusin, että ei se musta lohduton syyllinen ja raivoisa ja hirveän hiljainen ja kohtelias ja paikoitellen rääkäisevän hirveä elo lopukkaan. se on vittu minun kohtaloni. elä ikuisesti mustassa lohduttomassa kodissasi, ei tässä maailmassa vain ole sinulle mitään parempaa. tottakai saat haaveilla, kaikille idiooteille porvaripaskoille rahaa annetaan mutta sinä asut sairaan alkoholistisen poloisen isäsi kanssa ja olet hänelle viileä vaikka tunnetkin kamalaa syyllisyyttä ja itseinhoa ja aiheutat hänelle paljon tuskaa ja tuo siis sen takia että et voi antaa hänelle anteeksi, et vain pysty siihen ja ai niin ne oudot paniikkikohtaushermoromahdukset ovat uusi paras ystäväsi.
   äiti selitteli vaikka kuinka paljon asioita ja oli ihan poloinen rahaton nainen joka tienaa kyllä ihan hirveästi mutta ei hyödy rahoistaan paskaakaan MITÄ KELA EI TIETENKÄÄN HUOMIOI. sitten hän ehdotti että muuttaisin hänen luokseen pääkaupunkiseudulle.
   yritin koko yläasteen suostutella äidin päästämään minut luoksensa helsinkiin, mutta äidin mielestä tämä paska oli parempi kasvuympäristö (vähän aikaa sitten äiti kaiketi tajusi että voi vittu tännehän kuolee). nyt minä olen nerokkaassa, pienessä taidelukiossani ja rakastan sitä aivan tajuttomasti. oppilaat ovat hyviä tyyppejä, meillä on ihana yhteishenki, opettajat ovat legendaarisia ja tosi hyviä. haluan kauheasti nauttia lukioajastani, kouluni on maailman ihanin. minulla on visio siitä millaiseksi se auttaisi minua kasvamaan. haluan olla niin lahjakas ja menestyvä ihminen että kouluni voi olla minusta vielä ylpeä. haluan olla vuoden taiteilija. haluan käydä tervehtimässä opettajiani kun olen menestyksekäs ja muistella vanhoja aikoja. he voivat todeta kuinka hiljainen mutta silti niin kovaääninen se sonja olikaan. fiksu tyttö jo silloin. kyllä siitäkin vaikka mitä tuli.
   toisaalta haluan helsinkiin. sielläkin on sibis, mutta luoja se ei olisi sama asia. mikään ei voita minun kouluani, sieltä on tullut niin paljon upean lahjakasta porukkaa, suomen ja maailman tähtiluokan taiteilijoita (believe me). miksi elämässä on näin vaikeita valintoja?????
   ehkä kela sitten maksaa minun mielialalääkkeistäni jonkun kaheksankyt prossaa kun niiden aika koittaa.
   omalla tavallaan tällaiset paskat jutut kasvattavat luonnetta. sain ihan kauhean hermoromahduksen äsken ja itkin jotain kaksi tuntia kun mietin miten typerää kaikki on ja miten koko elämäni on yhtä kökköä pientä tihrua (murheeni eivät ole suuria mutta sitäkin ahdistavimpia ->googlaa nälänhätä niin heti löytyy paskempiakin elämiä). nyt minua toisaalta eivät vaivaa paskaakaan perinteiset ulkonäköpainejutut ja muut pienet turhat epävarmuusjutut. olen varma, että minusta tulee jotakin. voi hyvä jumala minusta kuullaan vielä. olen satumaisen ärsyttävä ja enemmän tai vähemmän lahjakas. masis.

lauantai, 2. helmikuu 2008

analysoidaan

Olen kuunnellut tätä yhtä ja samaa biisiä jotain kaksi viikkoa, tämä on taas yksi näistä Paramoren päässä jankkaavista menevistä biiseistä, joita ei kohta pysty lainkaan sietämään. Tämä on vanhaa tuotantoa, joten vähän tunteellisempaa ja ehkä valittavampaa, Hayleyn ääntä on muokattu vähemmän. "My heart" on kappale, johon voin samaistua niin outojen reittien kautta, että olen ihan hämmentynyt. Siinä lauletaan siitä, kuinka tämä persoona (hayley?) tajuaa, että ei pärjääkään yksin ja on nyt valmis kuuntelemaan ja ottamaan tukea vastaan ja kuinka tämän sydän kuuluu jollekin :D Minulla on aina ollut hirveän kahlittu olo, kun en millään pääse muuttamaan tästä talosta pois. Minun perheeni on nyt vain säälittävä raato, joka repii kaikkia mukanaan alaspäin, koska yksi idiotti (isäni) ei suostu yrittämään tai no oikeastaan minä vihaan sitä lepyttely-yrittämistä, mihin liittyy suklaan ostaminen ja ällöttävä lässyttäminen. En pysty katsomaan isääni päinkään, etten voisi pahoin. Olen vain sitä mieltä, että koska minä olen viettänyt niin monta yötä hereillä sen rellestäessä keittiössä ja munannut niin monessa koulujutussa kun en ole voinut lukea ja saanut niinkin monia hermoromahduksia ja orastavan paniikkihäiriön ja tunnevikaisuuden, se paska on minulle velkaa vapauden. Sen sijaan, että lähtee juomaan sinä iltana, kun meidän pitäisi siivota koko talo kiinteistönvälittäjiä varten, se voisi auttaa meitä pääsemään eroon tästä rahasyöpöstä turhasta talosta, jossa koko perheeni ennen asui.
   Meitä on seitsemän. Kolme muutti opiskelemaan ja niistä yksi (joka tarvitsee ilmiselvästi apua, se on autistinen ja asuu hullun poikaystävänsä kanssa) on rikkonut välinsä meihin eikä edes enää oikein opiskele, ja äitini muutti töihin helsinkiin joskus pari vuotta sitten. Nyt on hankkeilla avioero ja minä asun yhä yhden siskoni kanssa täällä. Jollain tavalla olen kai katkera, kun äiti jätti meidät tänne. Ei se koskaan oikein tajunnut, että minä ihan oikeasti olen sekoamassa ja ihan syystä. Äiti ei koskaan halua hermostuttaa isää, koska siitä seuraa naurettavaa kännistä valittamista seinien toisella puolella, eikä äiti koskaan saa nukuttua täällä käydessään. Koko kuvio on jotenkin naurettava. Muistan kuinka kerran kun äiti oli käymässä, me istuimme olohuoneessa ja minä sanoin jotain ilkeää isästäni, joka oli tajuttomassa kännissä ja oli sillä hetkellä jossain keittiössä tai jossain mihin se minut jokatapauksessa kuuli. Äiti sanoi minulle että hän tietää että minä rakastan isääni ja minä sanoin, että oikeastaan haluaisin tappaa sen, vihaan sitä ja olen tulossa hulluksi. Aloin siinä sitten tajuttomasti itkemään (itken kunnolla kerran puoleen vuoteen) ja äiti halasi minua ja kuiskasi korvaani viileällä, ärsyyntyneellä äänellä "älä nyt viitti mitään kohtausta aiheuttaa kiltti, ei nyt".
   Mutta äitini on ihan mukava, kun emme asu samassa kaupungissa. Välit pysyvät hyvinä, kun emme ehdi kyllästyä toisiimme.
   Mutta siitä "My heartista" (kadotinko punaisen lankani?). Minulla on niin kahlittu olo, kuin en kuuluisi itselleni, kuin olisin vain jokin naurettava pieni häkkiapina, joka kuuluisi kaikin puolin julmalla eläinkoetestaajaomistajalleen. Aivan sama mitä apinalle tehtäisiin, sillä ei ole oikeuksia. Siltä minusta tuntuu, mutta toisin kuin tässä biisissä, minä olen pikku hiljaa alkanut myös saada yhä enemmän varmuutta omaan voimaani. Olen vuosia ollut uhoava teini, joka värjää hiuksiaan vihreiksi ja julistaa omien aivojensa vapautta, mutta olen nyt siitä jollain tavalla rauhoittunut ja siirtynyt rauhallisempaan ja kuitenkin radikaalimpaan itsetutkisteluun. Olen oikeasti vahva, minä pystyn mihin tahansa. Minun sydämeni ei kuulu minun vanhemmilleni, minä olen vapaa apina, joka aivan varmasti vähän traumatisoituneena rikkoo sen helvetin häkin.
   Ja niin apina vielä tekee :) (vähän toivottomalta kyllä nyt tuntuu)

perjantai, 1. helmikuu 2008

introduction

Löysin tänne vuodatus.nettiin googlailemalla alkoholistien perheiden tukiryhmiä, mutta menetin pian kiinnostukseni ryhmätoimintaan, se kun ei ole ennenkään osoittautunut toimivaksi ratkaisuksi minun tapauksessani. Olen juuri nyt ehkä hiukan hukassa, väsynyt ja kyynisempi ja silti kornimpi kuin aikoihin. Täytän pian 17, olen itseeni ihan tyytyväinen ja täynnä suuria aikeita ja elämässäni on paljon upeita mahdollisuuksia, joita ehdin tässä lähivuosien aikana punnita. Silti elämäni yksi osio saa tuon kaiken vähän arvottomampaan valoon. Minua ahdistaa ja olen ihan vainoharhainen ja tätä vauhtia minusta tulee pesunkestävä katkera nihilisti ja kenties murhaaja.
   Min pappa on alkoholisti, joka elää vastuuntunnottomassa kieltäymyksessä ja on tehnyt minun elämästäni suuressa määrin täyttä paskaa monen vuoden ajan. Minusta näin väsyneenä saattaa tulla vähän runollinen ja ärsyttävä, mutta hiljaa itsekseni tai vahingossa keskellä julkisia paikkoja usein romahdan myös epätoivoiseen ja säälittävään tilaan. Minun on vaikea ilmaista tunteitani, jotenkin aina vähättelen niitä, mutta kyllä se siitä.
   Musiikki on minun elämäni pelastusköysi, olen siitä riippuvainen. Kuuntelen kaikkea vähän laidasta laitaan, riippuen päivästä ja joskus jumahdan tietynlaisten bändien pariin pitkäksikin aikaa. Yleisesti ottaen kuuntelen kaikkea Sex Pistolsista Björkiin ja siitä oikean alakulman alta kiertäen ihana rockpoppia, esim. Paramorea ja kunnon mäiskintää kuten System of a Downia ja kaikkea pliisua muromusiikkia kuten Missy Higginsiä ja ihanaa iskevää Emily Hainesia ja Metriciä, sekä ranskalaista coverbändiä Nouvelle Vagueta. Olen muusikko, käyn musiikkilukiota ja soitan viulua ja laulan. Oikeastaan rämpyttelen myös ihanaa kliseistä kitaraa, harjoittelen dominanttiseptimisointuja sähköpianolla ja omistan pari nokkahuilua ja triangelin. Kirjoitan biisejä, jotka ovat todella sensuroimattomia ja sen vuoksi heilahtelevat laidasta laitaan laadultaan ja joka soittokerralla niiden sanoma saattaa vaihtua ja melodia nyt ainakin, ne minä improvisoin, koska en halua ottaa näitä juttuja nyt vielä liian tosissani. Sitten kun seuraava syksy koittaa saan vihdoin kaverini takaisin englannista ja meidän bändimme alkaa kukoistaa ja sitten katsastan miten matskuni toimii. Joka tapauksessa suunnitelmani ovat legendaarisen suuria, koska elämä on niin LYHYT ja HAURAS eikä ole mitään ideaa tehdä varmoja valintoja. Sitä paitsi minä olen ihan lahjakas ja voimakastahtoinen ja hyvännäköinen ja karismaattinen (joku jossain repesi). Yleensä ihmisten pitää joko repiä minut auki tai sitten totutella ja avata itsensä, että kemiat pelaavat.
   Tämä blogi on tällainen ympäripyöreä jaarittelu, minä kun menetin suuret pointtini tuon kirjautumisen kanssa sählätessä. Piakkoin luultavasti paljastan enemmän sieluni syvyyksiä ja viime aikaisen tuskani.